Syksyn tullen lehdet alkavat hehkuttaa koulukirjojen kalleutta. Lukiokirjoihin menee vuodessa satoja euroja, ja koko lukion aikana summa kipuaa päälle tuhannen. On yleinen uskomus, että kirjoja uudistetaan ihan vain myynnin vuoksi, vaikka vanha kirja kelpaisi. Haluaisin kyllä nähdä sen luokan, joka lukisi viidenkin vuoden takaista äidinkielen kirjaa, jossa uusinkin nykykirjailija ja sometekniikka on oppilaille jo niin last season.

Ratkaisuksi esitetään digitaalisia aineistoja. Digikirjat eivät tarvitse paperia ja painatusta, niitä ei kuljetella eikä varastoida, joten niiden pitäisi olla halvempia kuin painetut kirjat. Digitaalisia oppimateriaaleja katsellessani olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi, että kustannukset ovat kuitenkin pikemmin kasvamaan kuin laskemaan päin.

Jos halutaan pedagogisesti suunniteltuja monipuolisia aineistoja, on niiden tekeminen huomattavasti työläämpää kuin painettujen kirjojen.  Aineistot eivät synny itsestään: ne on suunniteltava, laadittava ja toteutettava. Tekotavat ovat huomattavasti vaativampia ja työryhmät ovat entistä monipuolisempia. Aineistot ovat parhaimmillaan loistokkaita visuaalisia ja havainnollisia esityksiä.

Digitaalisten oppimateriaalien tekemiseen tarvitaan laaja tiimi sisällön hallitsijoita, pedagogisen käsikirjoituksen laatijoita ja visuaalistajia, videon tekijöitä, pelien suunnittelijoita ja animaation osaajia. Moniammatillisen työryhmän pyörittäminen sinänsä on iso projekti, eikä aloitushetkellä ole takeita, että tuloksena on käyttökelpoinen tuote. Kannattaa myös huomata, että jo pelkästään sisällön esittämiseen tarvitaan jokaisessa peruskoulun ja lukion oppiaineessa suuri asiantuntijajoukko. Ei ole paluuta yhden tekijän oppikirjoihin, siis tyyliin Setälän kielioppi, Elon laskuoppi tai Ruudun historia.

Lisäksi tarvitaan laitteet, joilla näitä aineistoja käytetään. Aineistojen ja ohjelmistojen pitäminen ajan tasalla ja toimintamahdollisuuksien lisääminen tulevat todennäköisesti tuomaan kuluja lisää. Tuskinpa tulevaisuudenkaan koulussa halutaan olla muun maailman tekniikasta vuosia jäljessä. Ei painettujenkaan kirjojen maailmassa ole katsottu hyvällä sitä, että oppikirjan esimerkit ja tehtävät ovat aikojen takaa. Vaikka oppikirjojen uudistamista on kritisoitu ja pidetty sisältöjen kannalta näennäisinä, ovat opettajat halukkaammin tarttuneet ajantasaisiin kirjoihin, vaikka kustantajalla olisi ollut vanhaakin kirjaa tarjolla.

Opetus ja oppiminen siirtyvät digiaikaan. Se on selvä asia. Mutta tätä siirtymää ei pidä perustella aineistojen oletetulla halpuudella, vaan oppimisen tavoitteilla. Muutos on vasta hakemassa muotoaan niin kouluissa kuin yliopistoissa, mikä näkyy siinä, että yhteinen terminologia ei ole vielä vakiintunut. Puhutaan tieto- ja viestintätekniikan käytöstä opetuksessa, e-opetuksesta tai e-oppimisesta, digitaalisten aineistojen hyödyntämisestä, joskus verkkopedagogiikasta. Yleensä viitataan hieman utuisesti samaan ilmiöön, vaikka toki on mahdollista erotella merkityksiä ja valita näistä oma näkökulma.

Oma termisuosikkini on ”opetus” tai ”oppiminen”. Tällä valinnalla viittaisin siihen, että pedagoginen muutos on tarpeen ja jossain määrin jo itsestäänselvyys. Jokainen opettaja ja oppija hyödyntää tarpeelliseksi katsomiaan välineitä. Välineet ovat olemassa oppimista varten, ja ne valitaan tavoitteiden mukaan. Joskus on yhdentekevää, luetaanko kirjaa vai digiaineistoa, siis vähän samaan tapaan kuin radion kuuntelussa: voimme puhua sisällöstä korostamatta, olemmeko kuulleet sen putki-, transistori- vai digiradiosta.

Joskus taas on olennaista harjaantua monikanavaiseen – kuvien, tekstien, videoiden, puheen, värien ja symbolien –  tiedon käsittelyyn. On eri asia käsitellä asiaa kirjallisesti yhtenä laajana argumentaationa. Toisena kertana on hyvä kuunnella etenevää dialogia tai jopa osallistua siihen itse. Eri tavoitteet vaativat eri välineet ja erilaiset työtavat.

Joskus oppimateriaalisäästöjä tavoitellaan sillä, että kannustetaan opettajia etsimään netistä ilmaisia aineistoja. Sellaisia toki on, ja uskoisin, että niitä käytetäänkin ahkerasti. Maailman sivu opettajat ovat hakeneet lisäaineksia, milloin ajankohtaisuuden vuoksi, milloin räätälöidäkseen opetusta. Vaikka yksittäisiä tehtäviä ja tietolähteitä onkin, ei ole valmiita pedagogisesti tavoitteellisia monipuolisia opetusaineistoja, joista syntyisi kunnon oppimispolku.

En usko, että on kohtuullista odottaa, että jokainen opettaja alkaa koota oman opetuksensa tueksi systemaattisesti omia maksuttomia aineistoja eri lähteistä. Tuskinpa taitavakaan opettaja pystyy yksin korvaamaan ammattilaisten kehittämiä laajoja aineistoja. Opettajan työpäivä täyttyy opettamisesta ja oppilaiden kanssa työskentelystä. Miksi hänen pitäisi sen lisäksi vielä alkaa tehdä toista työtä ja laatia ilmaiset oppimateriaalit?

Vaikka oppikirjojen ja –materiaalien hinnasta on keskusteltu kauan, ei ole vielä löytynyt sitä viisastenkiveä, joka tekisi aineistoista ilmaisia. Lähinnä kyse on siitä, kenen tai minkä kannettavaksi kulut siirtyvät. Laatu maksaa aina.