PISA-tulokset pakottavat kysymään, unohdimmeko opettamisen?
Tuoreet PISA-tulokset ovat jälleen karua luettavaa. Suomen oppimistulosten lasku ei kuitenkaan ole alkanut eilen eikä viime vuosina. Sen juuria pitäisi uskaltaa etsiä myös 1980- ja 1990-lukujen taitteessa tehdystä tietoisesta oppimiskäsityksen muutoksesta.
Tuolloin suomalaisessa koulutuksessa vahvistui ajatus oppilaasta aktiivisena tiedon rakentajana ja opettajasta ennen kaikkea oppimisen ohjaajana. Ajatus ei itsessään ole väärä. Ongelma syntyy, kun yhdestä oppimiskäsityksestä tehdään pedagoginen dogmi.
Vuosikymmenten aikana opetuksen järjestäjät ovat ohjanneet opetusta suuntaan, jossa opettajan rooli ei ole yhtä keskeinen. Opettajajohtoista opetusta, yhteistä etenemistä, toistoa ja harjoittelua on pidetty vanhanaikaisina. Tilalle on tuotu itseohjautuvuutta, ilmiöoppimista, avoimia oppimisympäristöjä ja jopa oppikirjattomuutta ikään kuin ne itsessään olisivat laadukkaan opetuksen tunnusmerkkejä.
Ongelma ei ole uusien menetelmien kokeileminen, vaan niiden muuttuminen ylhäältä annetuiksi totuuksiksi. Samalla opettajan ammatillinen harkinta on kaventunut.
Myös oppilaan sinnikkyys tarvitsee opettajaa. Lapsi ei opi ponnistelemaan vaikean tehtävän äärellä vain saamalla enemmän vastuuta omasta oppimisestaan. Sinnikkyys kehittyy, kun opettaja asettaa tavoitteita, vaatii yrittämään uudelleen, pilkkoo vaikean tehtävän sopiviin osiin, antaa palautetta ja auttaa oppilasta kokemaan onnistumista. Vahva opettajuus ei siis vähennä oppilaan aktiivisuutta vaan voi olla juuri se, jonka varassa aktiivisuus ja itseohjautuvuus vähitellen rakentuvat.
PISA ei todista, että oppimistulosten lasku johtuisi yhdestä pedagogisesta muutoksesta. Kahden vuosikymmenen alamäki velvoittaa kuitenkin arvioimaan kriittisesti myös koulun omia ratkaisuja.
Ehkä tarvitsemme vähemmän pedagogisia muoti-ilmiöitä ja dogmaattisuutta ja enemmän koulun perustehtävää: opettaja opettaa, oppilas harjoittelee ja vaikeankin asian äärellä opetellaan jatkamaan.
Timo Saavalainen